Vietän tänään vapaapäivää. On perjantai, eikä minulle ole merkitty lukujärjestykseen opetusta. Perjantaisin uusilla opiskelijoilla on yhteisiä tutkinnon osia, eli istuvat siellä äidinkielen, enkun tai matikan tunnilla. Kai.
Tämä on minulle uutta. Kahdeksan vuoden ajan olen tehnyt opettajan tai viime aikoina valmentajan työtä sillä mentaliteetilla, että arkipäivät ovat työpäiviä ja tekemistä kyllä riittää opetuksettomillekin päiville. Tällaiset vapaapäivät ovat ihan normaali käytäntö ammatillisessa koulutuksessa. Työpaikalle saapumista ei välttämättä opetuksettomina päivinä edellytetä, sillä valmistelutöitä voi tehdä etänäkin. Tänään en kuitenkaan aio tehdä edes niitä. En, vaikka valmistumassa olevan opiskelijan näyttö pitäisi pikaisesti arvioida ja opintokortissakin on selvittelemistä. Vaikka juuri aloittanut opiskelija olisi tarvinnut keskusteluajan. Vaikka mieleen tuli lapsia kouluun kyyditessäni sata kiinnostavaa ideaa, joita olisin voinut ruveta työstämään.
Lukuvuosi alkoi sekavissa ja jotenkin pahaenteisissä tunnelmissa. Suuri osa tutuista työkavereista on poissa kevään irtisanomisten jälkeen. Monen työ on muuttunut. Irtisanottujen tuntiresursseja ei todellakaan ole jaettu meille jäljelle jääneille, mutta heidän työnsä on. Varmaan kaikkien työaikaa on samalla leikattu. Entistä suurempaan työmäärään on käytettävissä paljon vähemmän palkallista työaikaa.
Ainahan työehdoista kitistään, ja usein se on ulkopuolisten mielestä turhaa. Onhan opettajilla hei pitkät lomat. Ja kutsumusammattihan se tämäkin on. Kutsumus on kuitenkin kovalla koetuksella esim. niillä, jotka ovat muutamassa vuodessa tipahtaneet kovapalkkaisesta aikuiskouluttajasta osa-aikatyöttömäksi tuntiopettajaksi muutenkin huonommin palkatulle nuorisoasteelle. Jotka ovat ryhtyneet pelkäämään asuntolainan lyhennyksiä. Tai sillä, joka kantaa päävastuuta koulutusalasta yrittäen tehdä parhaansa ihan kohtuuttoman työtaakan alla. Tai sillä, jonka sielu ei meinaa kestää heitteille jääneiden opiskelijoiden kohtaloita, kun he putoavat tästä kolisevasta kyydistä, jossa turvavöitä ei ole. On minustakin melkein 20 prosentin leikkaus palkasta aika kova juttu, kun työ ei pelkästään pysy samana vaan vaikeutuu työtiimin pienentyessä. Yhtäkkiä tästä kasvatus- ja koulutustyöstä on tullut paskaduuni.
On aika kuumottavaa työskennellä tässä "asiakasrajapinnassa". Uudet opiskelijat ovat saapuneet. Jotkut ovat ihan liekeissä ja kihisevät kengissään, kun eivät malta odottaa syksyn seikkailuja. Toiset painivat tukiviidakossa ja yrittävät ommella uutta opiskeluelämäänsä viranomaisille kelpaavaan kuosiin. Jotkut ovat henkisesti tai fyysisesti rikki tai hukassa elämänsä kanssa. Opetuksen lisäksi tässä tilanteessa tarvitaan intensiivistä ohjausta, läsnäoloa, perehtymistä, lämpöä, välittämistä ja osaamista.
Mitä meillä sitten on tarjota? Peruskoulusta tulleille on perjantaisin niitä yhteisiä tutkinnon osia. Muille on tarjolla ammatillisia aineita kolmena päivänä viikossa. Uudet opiskelijat eivät meinaa uskoa sitä. Siis kolmena päivänä viikossa? Mutta muuhun eivät resurssit riitä.
Asikkalassa olemme jo pitkään rakentaneet erilaista, oppijoiden omaan aktiivisuuteen ja yhdessä tekemiseen perustuvaa tapaa oppia. Tilanteemme ei siis ole ihan yhtä lohduton. Kunhan opiskelu lähtee käyntiin, ei ollenkaan kaikkeen tarvita opettajaa. On oppimisklubeja, joiden retket ja muu toiminta ovat oikeasti mielekäs tapa oppia. Voi hankkia asiakkaita ja oppia keikkoja tekemällä. Voi harjoitella omia lajitaitoja ja muita kikkoja koulun kalustolla ja tiloissa. Voi lukea, retkeillä, tehdä verkkokursseja.. Silti ohjauksen tarve on valtavan suuri, etenkin tällaisessa itseohjautuvassa ja valtavasti vaihtoehtoja tarjoavassa mallissa. Oman jaksamisen takia on pakko vetää sille rajaa.
Ammatillista koulutusta tekevät ihmiset. Monet aika hyvät ihmiset. He taipuvat, joustavat, välittävät, tekevät ylimääräistä. Yritättävät olla ajattelematta, miten monesta kohtaa virkaehtosopimusta tässä venytelläänkään. Ajattelevat, ettei ole opiskelijoiden syy, että resurssit ovat nyt niin vähissä. Yrittävät toteuttaa koulutusorganisaation ja opetushallituksen antamia asiakaslupauksia. Tuntevat vastuuta oppijoiden tulevaisuudesta ja koettavat tukea heitä kohti hyvää elämää. Pitelevät toisella kädellä miten kuten kasassa murenevaa työyhteisöä. Koettavat virkata kaikkia lämmittävää peittoa. Ompelulangasta. Hammastikuilla.
Silti minä tunnen myös käsittämätöntä keveyttä. Iloakin. Sen tuovat ja tuottavat oppijat. Uudet ja vanhat. Oivalluksillaan, voimallaan, elämänilollaan, sinnikkyydellään, huumorillaan ja kasvamisellaan. Tämä on sitä kutsumusta. Jota ei voisi tuplapalkallakaan keinotekoisesti luoda.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti