Opentaja-valmettaja

Olen miettinyt, miten opettajan työ ja valmentajan työ voivat toteutua rinnakkain. Joko saman ihmisen kohdalla tai kollegoiden välillä. Sellainen aavistus olisi, ettei kovin helposti ainakaan.

Kenen tahansa on helpompi olla ja tehdä työtä silloin, kun hänen roolinsa on selkeä ja sisäistetty. Tähän pyritään tavallisillakin työpaikoilla esim. työnkuvien määrittelemisellä ja organisaatiokaavioilla. Suutari pysyköön lestissään jne. On vaikeaa olla wannabe-valmentaja opettajan velvollisuuksilla. Siis opentaja tai valmettaja.

Juttelin taannoin erään lahtelaisen yrittäjän kanssa, joka oli joskus aikaa sitten työskennellyt päiväkodin johtajana. Päiväkodissa oli ollut sellainen käytäntö, että kaikki siivoavat vuorollaan vessat. Tavallaan ihanan tasa-arvoista. Toisaalta päiväkotiapulaisilta ei kuitenkaan odotettu esimerkiksi työvuorolistojen tekoon osallistumista. Yrittäjä pohti vielä vuosien jälkeenkin sitä, tekikö hän oikein kieltäytyessään johtajaksi siirryttyään vessojen pesemisestä ja keskittyessään omiin tehtäviinsä. Hän määritteli itselleen sellaisen työnkuvan, johon ei kuulunut pöntön kuuraamista, mutta muita ei-niin-ihania työtehtäviä kuitenkin.

Kun tiimivalmentajaksi aikova ryhtyy nikkaroimaan itselleen uutta työnkuvaa, on ratkaistava juuri nämä pönttöhommat. On tavallaan kolme vaihtoehtoa:
a) valmentaja jatkaa pönttöhommien hoitamista uuden työnsä ohella
b) joku toinen ottaa pönttöhommat hoitaakseen
c) keksitään keino, jolla pönttöhommista pääsee kokonaan eroon

Mitä sitten ovat nämä koulutusorganisaation vertauskuvalliset pytyn kuuraamiset? Ne ovat töitä, joita uusi, uljas valmentaja
a) ei ehdi tehdä (työaikaa tarvitaan uudenlaisiin tehtäviin eikä kaikille vanhoille jää enää aikaa, esim. tavallinen oppituntien pitäminen)
b) ei halua tehdä (tiimioppiminen tuntuu herättävän valmentajissa myrskyisää uudistushenkeä, eikä organisaation kaikkia vakiintuneita toimintatapoja haluta enää noudattaa ihan vaan muodon vuoksi, esim. sähköisen päiväkirjan täyttäminen)
c) ei voi periaatteen vuoksi tehdä (ne eivät sovellu tiimioppimisen filosofiaan/ideologiaan eli toimivat esimerkiksi opiskelijoiden omaa vastuunottoa vastaan, esim. opiskelijoiden poissaolojen seuranta tai sellaisten asioiden järjesteleminen, jotka opiskelijoiden on opettavaisempaa järjestää itse)

Näitä vaihtoehtoja sitten ryhdytään pöllyttämään. Ihannetapauksessa valmentajan esimies ja työyhteisö auttavat häntä minimoimaan pönttöhommansa. Jotain voidaan jättää kokonaan tekemättä ilman että kukaan siitä kärsii. Joku saattaa ottaa ne opetukset ihan mielellään hoidettavakseen. Joistain hommista nousee kitinää, mutta se vaimenee ajan myötä.

Osa töistä, jotka ovat opettajalle vähän pönttöisiä, saattavat siirtyä tiimioppijoiden hoidettavaksi ja muotoutua hyväksi oppimiseksi. Meillä Asikkalassa on tapahtunut tällainenkin ihme. Opiskelijat ovat ryhtyneet perustamaan ns. klubeja eri tutkinnon osien osaamisen ympärille ja hankkimaan yhdessä niihin liittyvää osaamista. Esim. tuoreen kalaklubin vetäjä järkkäilee tälläkin hetkellä madepilkkiretkiä klubilaisille. Iltaisin. Siis vapaa-ajalla. Ja tulijoita on yhteensä kymmenkunta! Opentajan ei tarvitse tehdä MITÄÄN järjestelyjen eteen, sillä klubin vetäjä harjoittelee tulevassa ammatissaan olennaista työtehtävää, pilkkiretken järjestämistä ryhmälle.

Asikkalan eräklubin perustajajäsenet. Rohkeita,
aktiivisia ja oppimishaluisia. 

Tällaisessa hybridikoulutusmallissa, jossa osa ryhmistä on puhtaasti tiimioppimisen piirissä ja osa ihan perinteisessä opetuksessa mukana, nousee kuitenkin vahvasti esiin työnjaon reiluus. Osa valmettaja-opentajan muuttuneen työnkuvan aiheuttamasta kuohunnasta johtuu ehkä väärinymmärryksistä. Kun opentaja ei opeta, tekeekö hän sitten mitään palkkansa eteen? Onko hänen työnsä vapaampaa, kevyempää, hauskempaa, etuoikeutetumpaa kuin muiden? Valmentajan työ näyttää helpolta, kun sitä säkkituoliluokan ovensuusta kurkkaa. Opiskelijat näyttävät olevan heitteillä, kun valmettaja ei heidän perässään koko ajan kulje. Tässä auttaa ehkä avoimuus ja väsymätön jutustelu kollegoiden kanssa, omista tavoitteista ja työstä (varsinkin kulisseissa tapahtuvasta valmistelusta) kertoilu.

Valmentajan vapaudella ja mielekkään työnkuvan rakennustyöllä on kuitenkin myös kääntöpuolensa. Varsinkaan siirtymävaiheessa kaikki nilkoista irti ravistetu kahleet eivät katoa mihinkään mustaan aukkoon. Ne saattavat napsahtaa kiinni jonkun toisen nilkkaan. Kun organisaatio ei pysy mullistusten vauhdissa, tietyt työt pitää edelleen tehdä. Ellei valmettaja niitä tee, joku muu tekee. Joku istuu palavereissa, täyttää lomakkeita, kerää opiskelijapalautteita, suunnittelee lukujärjestyksiä, järjestää koulun juhlia, nakuttelee arviointeja winhaan, aukoo ovia, neuvoo polttopuiden haussa, valvoo uusintatenttejä, ottaa näyttöjä vastaan, ohjaa opinnäytetöitä. Ei ole eettistä eikä reilua työtovereita kohtaan ottaa vapauksia heidän kustannuksellaan. Eikä se edistä tiimioppimisenkaan asiaa.

Miten sitä sitten osaisi olla jättämättä "nakkeja" lojumaan toisten tielle? Tämä ei tietenkään ole pelkästään tiimioppimiseen liittyvä ongelma. Aina on työyhteisöissä ollut niitä, jotka pyrkivät tekemään työnsä velvollisuudentuntoisesti ja hyvin. Ja sitten on niitä toisia, jotka ovat tämän huomanneet ja saattavat sitä vähän hyödyntää. Tiimioppimisessa on kuitenkin välillä hyvin vaikeaa tietää, millaisia tuen tarpeita tiimiläisille esim. viikon aikana ilmaantuu. Jos valmettajia ei ole sillä hetkellä paikalla, he kääntyvät jonkun muun puoleen. Tämä paikalla oleva opettaja tai muu henkilökunnan jäsen sitten auttaa tiimioppijoita, ehkä ilahtuen heidän aktiivisuudestaan ja oman oppimisprosessinsa johtamisesta. Todennäköisemmin auttaa pitkin hampain, ihmetellen, miksi hänen on se omien kiireidensä seassa tehtävä.

On vielä kaukainen haave, että koko oppilaitoksen henkilökunta osallistuisi ilolla ja yhteistyöllä tiimioppijoiden tukemiseen. Teemme työtämme omissa lokeroissamme, joissa jokainen liike on erikseen hinnoiteltu. On sinun työsi ja minun työni. Minun tuntini ja sinun hippitouhusi. Saathan sinä hörhöillä jos minä en siitä kärsi. Minä toivoisin, että tiimioppiminen voisi tuoda hyvää myös työyhteisölle, ei pelkästään oppijoille.

Vapauksia ei tule ottaa myöskään tiimioppijoiden tai muiden opiskelijoiden kustannuksella. Tiimioppimisen on määrä parantaa ja syventää oppimista ja kasvua, ei huonontaa. Aloittelevat tiimit tarvitsevat paljon tukea. Oikeasti paljon. Näkemyksellistä, hyvin ajoitettua, tarpeeseen tulevaa tukea. Sen antaminen edellyttää läsnäoloa, jos ei fyysisesti, ainakin kiinteästi tiimin prosesseja seuraten. Kädestä ei tarvitse pitää, jos ei avannosta ylös auta, mutta valmentajan on oikeasti oltava tiiminsä käytettävissä ja tukena. Muuten hän on vain valmettaja. Sinne päin, muttei kuitenkaan. Tiimin tulee olla valmentajan työn keskiössä.

Yhtä lailla kuin tiimioppimisen "kokeiluerät", pilottiryhmät ovat prosessin kanssa hukassa, myös me valmentajat/valmettajat, kehitysvaiheesta riippuen, olemme vähän kujalla. Mitä meidän kuuluu/täytyy/kannattaa tehdä? Mekin tarvitsemme rutiineita, rakennetta ja järjestystä. Järjestystä luovaan kaaokseen. Parempaa suunnittelua. Jotta polkisimme alas esteitä emmekä mahdollisuuksia.

Vuosikellon yritelmä