Sumun keskeltä purjehtii esiin valmentaja

Aloittaessani Tiimimestari -valmennusta kirjasin valmentajafilosofiaani muun höpinän sekaan, että:

1. Tässä ei ole kyse minusta
ja
2. Tässä on kyse juuri minusta.

Olinpa viisas.

Tiimioppiminen mullistaa sekä opiskelijoiden arjen että valmentajan koko työelämän. Kun muutosta aletaan toteuttaa, on käytettävissä vain perinteisiä opiskelijoita ja heidän vielä perinteisempiä opettajiaan. Perinteisessä oppimisympäristössä, perinteisessä oppilaitoksessa. Siinä sitten siirretään tuolit rinkiin ja mietitään, että mitähän seuraavaksi. Tulevaisuus näyttäytyy sumuisena ulappana, jonne täytyy vain tyrkätä aluksensa ajelehtimaan. Ja niinku luottaa prosessiin.

Siinä haparoivia ensiaskeleitaan ottavassa tiimissä käynnistyy prosessi. Kyllä käynnistyy. Vaikka näyttäisikin siltä, että ei tästä hemmetti mitään tule. Aloitteleva valmentaja siinä sitten ohjaa ja tukee sitä prosessia, hieman kömpelösti varmaankin. Kannustaa ja yrittää uskoa. Selittelee tekemisiään esimiehelle ja työtovereilleen. Ripustelee lappuja seinille ja tekee pieniä mullistuksia. Alkaa tekemään uusia asioita ja yrittää olla tekemättä vanhoja.

Oikealla tekniikalla siitä selviää

Valmentajakin huomaa olevansa prosessissa. Jopa sisäisessä käymistilassa. Jonka seurauksena saattaa kihahtaa huppuunkin, luonnollisesti. Tulee pieniä ja suuria oivalluksia. Onnistumisia. Yhtäkkiä tuntuukin siltä, että kaikkiin koulutuksellisiin ongelmiin on löydettävissä ratkaisut. Minä kyllä voin kertoa. Ja ne omat voimavarat löytyvät sieltä jostain rutiinin patinan alta, kun vähän raaputtelee. Tässähän olisi annettavaa muuhunkin kuin tämän yhden tiimin kompastelevaan prosessiin. Ja sitä aikaakin vapautuu, kun tiimioppijat voivat olla enemmän keskenään, onhan se niille hyväksikin. Itsenäisemmiksi oppivat.

Oppilaitoksemme johdolta toimitettiin viesti opettajainkokoukseemme. Tai arvokeskusteluhan se virallisesti oli nimeltään. Viesti kuitenkin oli tämä: "Keskitytään perustehtävään." Hei mistä ihmeestä he minunkin rönsyilyni tiesivät? Että sitä uutta liikkumavaraa ei välttämättä tulekaan käytettyä pelkästään siihen tiimin oppimisen tukemiseen, vaan kaikkeen kivaan ja jänskään.

On hauskaa kun ei tarvitse pitää oppitunteja, ehtii vaikka opetella tekemään markkinointivideoita. Tai kehittää itseään. Kehittyä valmentajana ja tiimioppimisen kokemusasiantuntijana. Samaan aikaan ne tiimioppijat reppanat seisovat pihalla räntäsateessa toisiaan tuijotellen. Ei vaan, onhan niillä omat tilat. Niillä on sinne avain, kyllähän ne sinne itse sateelta suojaan osaavat mennä.

Ruvetkaa te hei vaan ihan kivasti tiimioppimaan. Istutte
vaikka tässä kiikussa sitten kun ootte käynnistelleet sen prosessinne. 

Uuteen rooliin joutuessaan tuoreen valmentajan on ihan pakko kehittyä ja etsiä niitä heikkoja punaisia lankoja kaikkialta. On pakko verkostoitua ja etsiä tukea, keksiä ratkaisuja ja matkia toisten oivalluksia. Muuten työssä ei onnistu. Ja se on hirveän hauskaakin, löytää niitä samasta asiasta innostuneita ja virtaa saavia ihmisiä.

Valmentajan perustehtävä on kuitenkin se valmentaminen. Pitäisi jaksaa ja uskaltaa "mennä tilanteisiin" silloinkin, kun tiimioppijat tuntuvat ihme ääliöiltä tai sitten tuntuu että ne vihaavat valmentajaa, vaikka tämä onkin upea persoona. Sitä mukaa kun itse alkaa ymmärtää tiimioppimisen työkaluja, pitäisi perehdyttää tiimioppijat niiden käyttöön ja huolehtia siitä, että ne tulevat osaksi arkea. Täytyisi jaksaa välittää ja huolehtia tiimistä, kiinnostua prosessissa tapahtuvien käänteiden syistä ja koettaa houkutella hedelmällisiin suuntin. Sitkeästi. Elää arkea yhdessä tiimin kanssa, kunnes voi hiljalleen jättäytyä syrjemmälle. Hylätä ei saa.

Tiimivalmentaminen on pinnallisesti katsottuna niin helppoa. Lakkaat tiätsä vaan opettamasta niin ne alkaa tiätsä oppimaan. Niin se varmasti onkin, mutta ei se opettamisen lopettaminen tästä vielä tiimioppimista tee. Alan käsittää, miten suuri taustatyö sen "itseohjautuvan" oppimisprosessin eteen on tehtävä. Tarvitaan kulttuuri, rakenne, prosesseja, tukipalveluita, suunnitelmallista, intensiivistä ohjausta, toisaalta myös reagoivaa, hetkeen tarttuvaa valmennusta.

On turhaa jupista kulisseissa, että mikseivät nuo nyt voisi vaan tajuta ja ryhtyä toimimaan rakentavasti. Sen sijaan kannattaa suunnitella ja toteuttaa tämä koko koulutuskuvio siten, että joka jamppa, joka ovista sisään astuu, imeytyy sen pyörteisiin eikä yksinkertaisesti voi olla kasvamatta tiimioppijaksi. Itsensä kokoiseksi tiimioppijaksi (terveisiä Kiipulaan). Ja kun se sumu yllättäen laskeutuu, sen keskeltä purjehtii esiin valmentaja, joka rohkaisee sauvomaan vuotavan ruuhen irti karikosta. Hän on koko ajan ollut lähellä. Hän tietää, miten tähän tilanteeseen päädyttiin. Hän ei ehkä tiedä, miten tästä päästään yli, mutta hän on juuri oikealla hetkellä valmis tuomaan koko osaamisensa mukaan peliin.

Tiimi ei ole olemassa minua varten vaan minä tiimiä varten. My fellow team coaches, ask not what your team can do for you. Ask what you can do for your team. And do it. (Hanna F. Coachedy)