Joku roti

Eilen kävimme Salpauksen tiimimestari- ja tiimimestari-wannabe -porukan kanssa vierailulla Jyväskylän ammattiopistolla ja tietysti myös Tiimiakatemialla. Retken nimeksi oli annettu Uskonvahvistusretki. Jotenkin aika oli tälle retkelle kypsä, sillä tuntui, että monet asiat päässäni saivat selkeämmän hahmon tai jopa loksahtelivat paikoilleen.

Opiskelijoiden toiminnasta on jotenkin helppo olla huomaavinaan tekosyiden taakse piiloutumista. Klassisista "oli vähän flunssainen olo aamulla" -selityksistä aina omien haaveiden kutistamiseen, koska "ei se ole mahdollista".

Eilen sain kuitenkin itseni kiinni tekosyyn takana lymyilemisestä. Puhuimme tiimioppimiskokeilumme hankaluuksista, jotka minusta johtuvat ainakin osittain siitä, ettei meille ole vielä syntynyt tiimioppimisen kulttuuria tai toimintamallia. Emmekä oikein ole osanneet sen syntymistä riittävästi tukea. Kun ei meidän tiimissä oikein katsos oikein ole sellaista mallintajaa. Kun toinen nyt vaan sattuu olemaan sellainen helposti uudesta innostuva tsemppari ja minä tällainen mietiskelevä jahkailija. Sellainen mutkuttaja vaan. Tänään kuitenkin mietin, että johan on perkele jos sellaista toimintamallia ei saa väännettyä. Jos toisissa ärsyttää "kun mä oon vaan tämmönen" -asenne, kai se pitää itsestäänkin kitkeä pois.

Katsotaan kuulkaa vaan tästä vuosikellosta, mitä meillä
missäkin vaiheessa vuotta tapahtuu. Väistyköön autius
ja tulkoon tilalle iloisen oppimisen tivoli, jossa
jokainen tietää, mitä haluaa ja pitää tehdä oman oppimisensa ja
menestymisensä eteen.

Kuluvaan lukuvuoteen on mahtunut monta hetkeä, jolloin olen helposti nähnyt vikoja tiimioppijoissamme. Vaikka he ovat mainioita tyyppejä, opettajan tai valmentajan roolissa olen usein pettynyt heihin. Toki monesti myös yllättynyt hienosta jäljestä, jota heiltä on syntynyt. Mutta ne pettymykset. Miten inhottavaa niiden kanssa onkaan elää. Jotta sellaisia oman uskon horjumisen hetkiä olisi mahdollisimman vähän, tekee kyllä todella mieli tehdä kaikkensa prosessin tukemiseksi. Myös siksi, että ne hetket ovat todennäköisesti inhottavia myös tiimioppijoille. Kun mistään ei tule mitään. Kun siitä jostain joka alkoi hyvin ei tulekaan kuin lässähdys. Kun joka päivä revitään yksi kalenterin lehti, mutta uusikin päivä valuu sormien lomitse ilman suuntaa ja etenemistä.

Tiimioppimisen yhteydessä käytetään kovin paljon tuleen ja syttymiseen liittyviä vertauskuvia. Tekisi mieli keksiä muitakin, mutta ne soveltuvat hauskasti luonto-ohjaajan koulutukseen. Tämä tiimioppimisvuosi on välillä tuntunut siltä, kuin raapisi tulitikun toisensa perään, mutta puut ovat märkiä ja nuotio huonosti rakennettu. Lumihankeen. Myrskyssä. Nuotiokehällä istuu näitä tyyppejä, joilla kyllä olisi sytykkeitä, mutta ei heitä se tulen syttyminenkään kiinnosta, kun ei oo sitä makkaraakaan mukana. Pitääkö sitä sitten oikeasti istua ilman nuotiota niin kauan, että tyypeille tulee nälkä ja alkaa se tulen aikaan saaminenkin kiinnostaa? Vai voiko se retki olla siten suunniteltu ja rakennettu, että tyypit luulevat itse keksineensä koko makkaranpaistoidean ja ottavat homman omiin käsiinsä?

Me ehkä lähdimme tiimioppijoiden kanssa syksyllä kuin hiihtelemään sumussa järven jäälle. Siellä tulee helposti sellainen olo, että määränpää katoaa, eikä enää oikein näe sitäkään, mistä on tulossa. Nopeuttakaan ei helposti hahmota. Välietappeja ei ole. Ei positiivista painetta, halua eteenpäin, epämääräistä epämukavuutta vain.

Ehkä sen tiimioppimisen reitin pitääkin olla suuri laakso, jonka takana määränpää häämöttää. Reitin varrella on paljon porukkaa kannustamassa, auttamassa suunnistamisessa ja kantamassa välillä uupuneen rinkkaa. Välillä tulee sellaisia kuruja ja koskia, ettei niistä kukaan yksin yli pääse. Reitin varrelta löytyy lisää varusteita ja opitaan tekemään yhteistyötä. Koko matkaa ei tarvitse kulkea yhdessä, vaan välillä voi poiketa omille poluilleen. Valmentaja avaa ensin uraa. mutta unohtuu vähitellen talsimaan sammalikosssa sieniä poimimassa. Ja salaa tarkkailemassa.