Hyvien ihmisten selkänahka

Kukkaroon työnnetty käsi on tavannut pohjan. Liian tyhjää. Sydän on lyönyt tyhjää. On nielaistu tyhjää. Sitten on ryhdytty säästämään.

Kun rahaa ei ole tarpeeksi kaikille pyytäjille, on tehtävä valintoja. On tultava toimeen vähemmällä ja tehtävä asioita uudella tavalla. Kuten omassa koulutusorganisaatiossanikin on jo kauan hoettu. Säästökohteita etsittäessä ei miellyttäviä ratkaisuja yleensä löydy. Ammatillinen koulutus on tainnut nyt tulla tilanteeseen, jossa esim. vanhustenhuolto on ollut jo jonkin aikaa. Työhön annetut resurssit ovat siellä usein riittämättömät, ainakin inhimillisestä näkökulmasta. Työtä ei ehdi tehdä kunnolla, ellei sitä tee oman jaksamisen kustannuksella, mm. kahvi- ja vessatauoista luopuen. Eikä sittenkään välttämättä ehdi. Moni vaihtaa alaa, koska ei kestä hoitotyön todellisuutta. Ei ole aikaa kohdata ihmistä, kuunnella, kunnioittaa, lohduttaa, koskea hellästi hoitaessaan.

Puuseppää aina tarvitaan

Ammatillisen koulutuksen resurssit vähenevät ratkaisevasti. Omassa organisaatiossani kustannuksista on säästettävä 30 % parissa vuodessa. Opettajan duuni on tietysti erilaista kuin vaikkapa kehitysvammaisten hoitajan tai lasten päivähoitajan. Moni nuori kyllä keksii ajalleen muutakin käyttöä, jos opetusta ei ole tarjolla joka päivälle. Ovat ehkä ilahtuneitakin vapaapäivistä.

Ehkäpä juuri tämä selittää sen, etteivät iltapäivälehdet vielä ole päässeet revittelemään ammatillisen koulutuksen laiminlyönneillä. Ei ole ollut niitä pöyristyneitä opiskelijoita, jotka olisivat käräyttäneet oppilaitoksen medialle, kun opettajia ei ole näkynyt mailla halmeilla. Ei ole ollut hätääntyneitä omaisia, jotka vaatisivat nuorille parempaa koulutusta. Työpaikkaohjaajien huoli osaamattomista työssäoppijoista ei vielä ole kantautunut kuin työssäoppimisia ohjaavien opettajien korviin.

Someone to watch over me

Henkilöstöleikkaukset eivät suoraan vaaranna kenenkään henkeä tai terveyttä. On vain vähennettävä vaarallisten töiden harjoittelua, jos ei ole valvojaa tarjota. Opettelevat sitten työpaikoilla. Sinnehän ammatillinen koulutus taitaaa muutenkin olla valumassa.

Työelämä ei liene tästä kehityssuunnasta kovin ilahtunut. Ammatillinen koulutus on puutteistaan huolimatta tuottanut suomalaisille yrityksille ja muille työpaikoille varsin osaavaa työvoimaa, jonka avulla kilpailukykymme on pysynyt korkealla tasolla. Mahtaako suomalaisilla työpaikoilla oikeasti olla niin paljon joutilasta henkilöstöä, että heidän ohjaustyöllään voidaan korvata ammatilliseen koulutukseen nyt kohdistetut leikkaukset? On ammatillisessa koulutuksessa varmasti ollut tehottomuuttakin, mutta 30 % on aika suuri leikkaus, vaikka vähän tehottomastakin toiminnasta. Miten suuren osan leikkausten myötä mahdollisesti syntyvästä osaamisen laskusta työelämä on valmis kompensoimaan ottamalla enemmän vastuuta koulutuksesta?

Pelkään, että leikkausten aiheuttamia vahinkoja ehkäistään ja paikkaillaan sillä tutulla luonnonvaralla, jota hoitoalalla jo menestyksekkäästi hyödynnetään. Hyvien ihmisten selkänahalla.

Kuka ohjaa paikannusvälineiden käytön harjoittelua?
Entä jos ohjaaja ei itsekään osaa?

Juuri tähän murrosvaiheeseen tarvittaisiin aikalisä, resursseja uuden toimintatavan suunnitteluun, kaikkien koulutuksen konkareiden osaamista ja rauhallisia liikkeitä. Sen sijaan pälyilemme ahdistuneina ympärillemme, hämmästellen työkavereiden yhä harvenevaa rivistöä. Jäljelle jäävien on hoidettava irtisanottujen ja osa-aikaistettujen työt. Kun säästöjä on hankittava henkilöstöä vähentämällä, leikkaukset eivät voi täydellisesti kohdistua niihin "turhiin" töihin, jotka voitaisiin vähin vahingoin jättää tekemättä. Siirrytään selviytymistilaan, jossa yritetään saada keskeisimmät hommat hoidettua liian lyhyessä ajassa ja ehkä puutteellisella osaamisellakin - irtisanottujen henkilöiden mukana kun lähtee myös valtavasti asiantuntemusta ja taitoa. Ei ehditä miettiä, miten työ järjestettäisiin uudella tavalla, olennaiseen keskittyen. Sammutellaan vain tulipaloja. Eikä se ole hyvä asia, ellei sitten palomiehiä kouluteta.

Selviytymistilassa hyödynnetään hyvien ihmisten selkänahkaa. Sitä, ettei työstään ylpeä opettaja, opintosihteeri tai ohjaaja pysty päästämään käsistään sellaista jälkeä, jonka tekemisen hänelle annettu työaikaresurssi riittäisi. Opiskelijoiden viestit ja tarpeet tulevat suoraan meille. "Etkö voisi auttaa? Ehtisitkö tehdä nyt sen sopimuksen? Mitä minun kannattaisi tehdä? Ehditkö jutella? Näyttäisitkö vielä kerran?" Lisäresurssi otetaan silloin omasta selkänahasta. Tehdään palkattomia ylitöitä. Soitetaan kotiin, etten ehdikään vielä tulla. Valvotaan öitä opiskelijoiden asioita murehtien. Tehdään ihmeitä tukea ja apua tarvitsevien opiskelijoiden eteen.

Asiat eivät yleensä ratkea itsestään, tai jos ratkeavat, harvoin miellyttävällä tavalla. Paremmat, tehokkaammat toimintatavat eivät synny vahingossa. Luovien, innovatiivisten ratkaisujen keksimiseen tarvitaan yhteistä, rauhallista aikaa eri alojen koulutusta ymmärtäville. Hyvien ihmisten selkänahka kestää aikansa, sitten hekin lopulta pelastavat itsensä ja siirtyvät muualle. Miten saisimme rakennettua jotakin parempaa ennen kuin homma hajoaa käsiin?

Kaiken huolen ja toivottomuuden keskellä olen onnellinen siitä, että ehdimme omalla alallani tehdä suuria ratkaisuja jo ennen näitä synkimpiä hetkiä. Oli edes jonkin verran väljyyttä käytettävissä uuden suunnittelemiseen ja rakentamiseen. Itseohjautuva oppiminen tuntuu monella muulla alalla täydeltä utopialta, mutta meillä se toimii koko ajan paremmin. Uskon, ettei peli luontoalan osalta ole vielä ollenkaan menetetty, näistäkään leikkauksista huolimatta. Tiimioppiminen on ratkaissut monta ongelmaa, jotka nyt ovat muilla edessä. Oman alan ratkaisut eivät kuitenkaan vielä riitä, ellemme halua upota esim. oman toimipisteemme mukana. Työtä on valtavasti - toivottavasti löytyy vielä voimia ja uskoa parempaan tulevaisuuteen.