But WHY?

Tiimimestari-valmennukseni on viimeistä kertaa vaille valmis. Tehtävänä ennen marraskuun lopun lähijaksoa on oman valmentajan karaktäärin pohdiskelu ja jalostaminen.

Näinkö minullekin käy?

Valmennuksen päättyminen herättää vähän ristiriitaisia tunteita. Toisaalta tuntuu, että tämän ryhmämme yhteinen taival alkaa olla valmis. Toisaalta valmennus on luonut sopivaa jännitettä oman työn kehittämiselle - aina on tullut uusia näkökulmia ja tiimioppimisen venyttämistä yhä uusille soveltamisalueille. Olen todella onnellinen siitä, että tiimioppiminen on jo ehtinyt viedä minut mennessään ja saan toteuttaa sitä päivittäisessä työssäni. Vaara joutua "jäätyneeksi" tiimimestariksi on siis pienehkö. Mutta miten välttyä jäämästä junnaamaan paikoilleen? Miten taata uusien ideoiden ja näkökulmien tasainen virta?

Tiimimestareissa opitaan, miten tiimioppiminen toimii. Lähijaksoilla teoriaa on hyvin vähän. Ne on pyhitetty lähinnä menetelmän sovittelemiseen omalle kohdalle ja omalle tiimimestari-ryhmälle. Teoriakin välähtelee taustalla, monesti aforismimaisten tiivistelmien muodossa. Käytännön kokemukset lähijaksoilla synnyttävät oivalluksia ja uskoa menetelmään. Lähijaksojen välillä kukin teoretisoi ja pohdiskelee aihetta omantuntonsa mukaan lukien itse valitsemiaan kirjoja kulloinkin työn alla olevasta teemasta. Joko syvällisesti tai kevyemmin.

Itse olen taipaleeni aikana lukenut monia hyviä, ajatuksia ja tekojakin herätelleitä kirjoja. Myös joitakin vähän mitäänsanomattomia. Omalla kohdallani työssä tehdyillä käytännön kokeiluilla on ollut kirjoja paljon suurempi merkitys innostumiselle ja uskaltamiselle. Nyt kun homma toimii hienosti käytännössä, on aika ryhtyä pohtimaan tiimioppimisen teoreettista taustaa. Sattumalta tartuin juuri sopivaan teokseen. Nikkolan, Rautiaisen ja Räihän Toinen tapa käydä koulua - kokemuksen, kielen ja tiedon suhde oppimisessa kertoo tikkuisella kapulakielellä Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitoksessa kehitetystä integraatiokoulutuksesta pohtien samalla esim. opettajuuden lähtökohtia ja teoreettisia perusteita.

Ollessani parhaillaan miettimässä oman valmentajuuteni rakennuspalikoita törmäsin esim. kohtaan, jossa kirjoittajat pohtivat opettajankoulutuksen vaikutusta koulutettavien asenteisiin. Heidän referoimiensa tutkimusten mukaan kasvatustieteen opiskelijat ovat yleensä enemmän didaktisia osaajia kuin pedagogisia ymmärtäjiä. Opettajan työ nähdään käsityöammattina, sarjana didaktisia ratkaisuja, enemmän prosessin hallintana ja didaktisten kikkojen osaamisena kuin pedagogisen teorian ymmärtämisenä. Tuli mieleen tiimioppiminen, jota ainakin itse olen lähtenyt ensin toteuttamaan, sitten vasta ymmärtämään. Jos sittenkään :). Tiedän suurin piirtein, miten tämä tehdään. Haluan myös ymmärtää, miksi.

Opiskelijat kokevat kirjoittajien mukaan opettajan "persoonan" merkittäväksi työvälineeksi eivätkä ole kovin kiinnostuneita tarkastelemaan siitä nousevia valintojaan teoreettisesti. Opettajankoulutuksessakin ihannoidaan helposti persoonallista opetustyyliä, ainutlaatuisuutta ja luovuutta. Opettajaksi opiskelevat uskovat, että opettajan tulee "olla oma itsensä" sekä toimia tahtonsa ja uskomustensa mukaisesti. Näin syntyy helposti käsitys hieman mystifioituneesta "opettajapersoonasta", jonka vaarana on, että opettaja toimiikin narsististen motiivien ajamana eikä oppijan hyötyä tavoitellen. Toimitaanko sattumanvaraisen intuition ja oman edun (esim. vapauden) tavoittelun ohjaamina vai opiskelutilanteen ja opiskelijan syvällisen ymmärtämisen perusteella?

Tämänkö vuoksi opettaminen tökkii?

Omien kokemusteni mukaan tiimioppiminen on mystinen, innostava mutta vaikeasti hallittava prosessi, jossa valmentajan on osattava sovittaa interventionsa valmentamansa tiimin mukaan. Omaa valmentajan karaktääriäni miettiessäni olenkin pohtinut, miten pitkälle tätä valmennustyötä kannattaa rakentaa sen varaan, että "mä nyt vaan oon tämmönen"? Miten suuri osa karaktääristä on pysyvämpää persoonallisuutta, mikä taas määrätietoista valmennusotteen muokkaamista ja pyrkimyksiä toimia tietyllä tavalla? Siis mikä on "tällaisena-olemisen" ja "tuollaiseksi-pyrkimisen" välinen tasapaino? Olen itsekin nielaissut usein toistellun "totuuden": opettajan tärkein työväline on oma persoona. Ja etenkin valmentajan. Mutta ei kai se voi kaikki kaikessa olla? Kai valmentajan työn on oltava tarkoitushakuista, tavoitteellista, määrätietoista ja etenevää? Samalla kun se on hetkessä elävää ja tilanteisiin reagoivaa. Jos persoonallisuuteeni kuuluukin suunnitelmien rakastaminen ja improvisoinnin vaikeus, kai se olisi henkistä laiskuutta ja narsismia jäädä niiden taakse lymyilemään. "En mä tiättekste nyt voi käsitellä tätä juttua nyt kun olin suunnitellut toista, mä vaan oon tämmönen."

Valmentamani tiimi oli tämän viikon toisissa treeneissä valmistellut minulle yllätyksen. He pitivät check in -kierroksen aiheesta "positiivisia ajatuksia Hannasta". Kuumottavaa, mutta ihanaa kuultavaa. Jokainen sanoi minusta jotain positiivista. Oli kiehtovaa kuulla, millaiset asiat kullekin olivat jääneet päällimmäisiksi mieleen. Joku kehui välittämistä ja huolenpitoa. Toinen tavoitettavuutta. Joku sitä, että olen välillä hölmö. Joku sanoi, etten koskaan antaisi tiimin lannistua, vaan veisin sitä eteenpäin valmentajan otteella. Joku oli kokenut hyviä, uusia näkökulmia ja innostusta tarjoavia keskusteluja kanssani. Joku oli tykännyt huumorista ja heittämistäni hölmöistä haasteista (tarjosin satasen, jos eskimokäännös nousee ekalla yrittämällä ym.). Joku kehui sitä, että otan heidät yksilöinä huomioon ja olen jokaisesta kiinnostunut.

Sydäntä lämmittäviä ja voimaa antavia asioita. Osa asioita, joihin olen todella paljon opettajana ja valmentajana panostanut, toiset sellaisia omankin viihtymisen vuoksi tapahtuneita asioita. Olen todella otettu siitä, että he halusivat kertoa näistä minulle. On kuin olisin ampunut vuosia vaistojousella pimeyteen ja nyt minulle olisi näytetty maalitaulun osumat.

Mutta MIKSI teen esimerkiksi näitä opiskelijoiden esiin tuomia asioita? Ovatko ne tietoisia valintoja, osa pyrkimistä tavoitteisiini tiimivalmentajana? Ryhtyessäni muokkaamaan omaa työtäni opettamisesta valmentamisen suuntaan surin jonkin aikaa opettajan työn hauskoista puolista luopumista. Esimerkiksi se esillä ja keskipisteenä oleminen oli aika mukavaa. Läpänheitto ja omien kokemusten kertominen. Oi niitä aikoja. Nykyisin minun pitää olla paljon tarkempi sen suhteen, mihin oppijoiden aikaa kulutan. Ainakin treeneissä. Kun otan tilaa ja puheenvuoron, sen pitää edistää käsiteltävänä olevaa asiaa ja tiimin kehitystä/oppimista. Omat "feelgood" -höpinät ja avautumiset on osattava rajata muihin tilanteisiin.

Toisaalta osa päivittäisistä teoistani liittyy yhä enemmän opettajamaiseen työtapaan, jota pyrin jättämään taakseni. Osaanko olla valmentajan roolissa vai olenko epämääräinen team leader - opettaja -hybridi? Jonkinlainen tiimin kouluavustaja? Minusta tuntuu, että tässä voi olla vielä monta kipeää valintaa tehtävänä ennen kuin pystyn tukemaan tiimin onnistumista maksimaalisesti oman mukavuudenhaluni ja pätemisen tarpeeni ylittäen. Jos esimerkiksi tiimistä etääntyminen, huolenpidon ja hyysäämisen kääntäminen pienemmälle hyödyttää pidemmällä tähtäimellä tiimiä, onko minusta siihen?

Siitäkin huolimatta väitän, että valmentajan työ päihittää mielekkyydessään opettajan työn ainaskin sata-nolla.